maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kipupisteitä

Eronneena sitä törmää omiin kipupisteisiinsä joskus ihan yllättävissä tilanteissa... Kerran yritin laulaa Singstarilta Anssi Kelan 1972, siis se kauhee renkutus "Meistä tuli muurareita, taksikuskeja suutareita, yksinhuoltajaäitejä autokauppiaita"... Niin en pystyny, ihan yhtäkkiä aloin vaan volista tuosta kertsistä... Miettikää nyt - biisi on ihan kamala eikä millään lailla koskettava! :D Juu en päässyt listoille sillä suorituksella...

Niin millä lailla tää kuva liittyy asiaan?? Öö... elämän valoja ja varjoja, tai jotain??
Lapset tuli tänään isältään, ja Herra Vihreä oli nuhan saanut. Menivät hyvissä ajoin nukkumaan, ja sitten Vihreä heräsi kesken unien ulvomaan - varmaankin sen nenän tukkoisuuden takia. Mamaa se siellä huusi (joo, en tiedä miksi se kutsuu minua mamaksi - en tosiaan ole opettanut :D) ja menin rauhoittelemaan, niin sitten se sanoi, että haluaa iskän luokse. Voi luoja, se oli kun hiekkaa olisi hengittänyt! Sanoi sen vaan kerran ja rauhoittui helposti äitin kainaloon, mutta äiti sen sijaan meni ihan tolaltaan... yhtäkkiä vyöryi kaikki se lasten ikävöinti ja menettämisen pelko sun muu, enkä vaan meinannut saada hanoja kiinni millään! Piti lukkiutua kylppäriin rauhoittumaan, koska Pinkki oli vielä hereillä. Nytkin kun tätä kirjoitan, niin sisuksia riipii, että mitä jos nämä haluaa joskus muuttaa isänsä luokse asumaan?? En toivo tällaisia fiiliksiä kelleen!

Ihan viattomat asiat, sanat, laulut, eleet, voi laukaista isoja reaktioita... Onko teille joskus käynyt niin?

Terkuin
Miima

24 kommenttia:

  1. Ai onko... Hmm... Mulla on vissiin vähän eri kipupisteet mutta etenkin tänään olen tainnut törmätä niihin. Ja toki, pelkään menettämistä taas enemmän kuin eilen. You know, huomenna kaikki voi olla taas toisin.

    Halaus <3!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kipupisteensä kullakin - joskus vaan yllättää missä tilanteissa ne puskee esiin ja millä volyymilla! Kiitos ja haleja sinnekin <3

      Poista
  2. <3 kipupisteemme kullakin.halauksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kato ihan saman kirjoitin tohon ylle ennen kun luin sun kommenttia :D Kiitos <3

      Poista
  3. Auts, auts, auts. :/ Mutta hei, ihan satavarmasti se siellä iskän luona sitten kaipailee Mamaa. Rutistuksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä se vaan tuntui niin pahalta, kun ei ole tähän mennessä vielä missään "kriisitilanteessa" kaivannut isäänsä, niin yllätti... Kiitos <3

      Poista
  4. Kun tää elämä ei mene niinkuin strömsössä...metritolkulla virtuaalihalaus-laastaria kaikkiin kipupisteisiin. Vaikkei se parannakaan. Mutta pehmentää edes hiukan seuraavaa iskua :)

    Ja: kyllä äiti on kuitenkin aina äiti (ja se ykkönen lapselle).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mene ei :( Kiitoksia superlaastaroinnista, enköhän mä tällä pärjää seuraavaan romahdukseen! :D

      Poista
  5. Tsemppiä Miima. Kuten jo sanottu, äiti on aina äiti, älä huoli. Meilläkin, vaikka ei ole erottu, joskus todella riipaisee, kun lapsi haluaakin vain isänsä satua lukemaan, leikkimään, milloin mihinkin. En vertaa tilannettamme, mutta totean vaan, että on näitä tilanteita toisaallakin. Jos yhtään mitään hyvää voi hakea, niin lapset varmastikin pitävät myös isäänsä turvallisena hahmoja, ja sehän on vain hyvä asia. Sinua, kun ei päihitä kukaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Tuossa just mietin, että silloin kun oltiin vielä perhe, niin ei se niin pahalta tuntunut, vaikka joku lapsi oliskin iskän halunnut minun sijasta johonkin hommaan. Mutta nyt juttu onkin raastava, kun siinä väkisinkin ajattelee omaa hyvyyttään ja huonouttaan äitinä, ja kotien paremmuutta ja huonommuutta (jossa exällä jo onkin törkee etu, kun jäi meidän entiseen kotiin asumaan...) :(

      Poista
  6. Voi Miima! <3 Ymmärrän hyvin kipupisteesi ja voin vaan kuvitella kuinka pahalta nuo sanat kuulostavat. Onnea on, että lapsilla on kaksi rakastavaa ja turvallista vanhempaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, kyllä mä pidän tärkeänä sitä, että lapsilla on tiivis suhde myös isäänsä, mutta kyllähän tässä kaikenlaisia tunteita saa läpikäydä...

      Poista
  7. <3

    On biisejä, tilanteita, sanoja, joista tulee mieleen jotain (yleensä ikävää tai menetettyä mukavaa) ja tuntuu ettei naama enää pysy peruslukemilla. Niitä tilanteita alkaa välttelemään ja yrittää vaihtaa aihetta, jos tilanteen kohtaa. Ehkä aika helpottaa, ehkä ei. Nautitaan hetkestä ja siitä onnesta mitä on. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on ollut yllättävää, että ihan absurdit jutut voi laukaista tunnereaktion (niin kun toi Kelan biisi, heh), kun taas joku koskettava biisi, jonka olettaisi itkettävän, ei teekkään niin! Eiköhän se aika korjaa, keskitytään niihin auringonsäteisiin :)

      Poista
  8. Noin suuressa mullistuksessa on täysin luonnollista, että on vaikeita hetkiä ja vaikka mitä tunteita ja pelkoja. Meillä on lähipiirissä nyt yhtäkkiä ollut usea ero ja etenkin yksi niistä tuli niin puun takaa, että olen itsekin välillä huomannut kauheasti pelkääväni lasten menettämistä tai etääntymistäkin (ilman varsinaista syytä). Joten tuossa tilanteessasi se on varmasti enemmän kuin normaalia.

    Tsemppiä sinulle! Muistuttele aina välillä itseäsi siitä, miten tärkeä olet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllähän sen tietää, että on lapsille tärkeä, mutta välillä vaan iskee joku jäätävä menettämisen pelko... mutta varmastikin ihan normaalia, totta :)

      Poista
  9. Ei se elämä aina mene niinkuin itse suunnittelee. Voimia sulle <3 t. toinen yh-äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei mene, ei... Kiitoksia, ja samoin sinulle! :)

      Poista
  10. Mä olen niin ikävän kourissa, että iltaisin melkein pääsee itku, pahemmaksi menee joka ilta. Ollaan nähty tytön kanssa viimeksi 1,5vk sitten, välissä oli hänen synttäritkin. Tyttö lomailee isän kanssa ja mummolassa, kun itse olen töissä. Viikonloppuna taas nähdään, odotan viikonloppua niin etten ikinä. Yritän järkeillä, että koko pitkä syksy ja talvi saadaan taas olla kahdestaan, ei vaan auta.

    Yhdellä mun parhaista työkavereista on käynyt niin, että erosi lasten isästä lasten ollessa pieniä. Isä asui 400km päässä lapsista, lapset kävivät siellä viikonlopun kerran-pari kuukaudessa. 13-vuotiaana poika päätti haluavansa muutta isän luokse. Äidin luona oli rajat, isän luona vapaampaa. Koulussa oli lintsausta ja muuta jo äidin luona. Äiti ei millään olisi päästänyt poikaa menemään, mutta isä ja poika jyräsivät yli. Äiti yritti hakea apua tilanteeseen perheneuvolasta, jne, eivät ottaneet kantaa. Työkaveri on vieläkin ihan rikki asiasta, pojan muutosta on pari vuotta aikaa ja uhmakkaammaksi vaan on mennyt pojan käytös. En halua pelotella, vaan kertoa ettei asiat todellakaan aina mene niin kuin toivoo tai haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, voin samaistua - mulla meni itkuiluksi iltaisin jo siitä kun olivat 4 vai 5 päivää isällään! Onneksi eivät ole yleensä pois niin pitkiä pätkiä. Jaksuja ikävään!!

      Meillähän Ihan-sama jäi asumaan isälleen, ja onhan se kuin olisi yhden lapsen menettänyt... On meilläkin selkeästi erilaisia käytäntöjä, ja iskän luona tuntuu olevan enemmän lomatunnelma (vapaammat rajat ja enemmän herkkuja), mutta onneksi nyt mitään häiriö-käyttäytymistä ei ole kellään! Voin kyllä hyvin kuvitella, miten voimattomaksi työkaverisi itsensä tuntee! :(

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Kiitti :) Ei nämä onneksi kauan kestä, nopeita romahduksia ;)

      Poista

Sana tai pari tai monta - kovasti ilahtuisin kommentista!